Keholla, mielellä, ruumiilla

Kehollisuuden asemia laulunopetuksen kulttuurissa

Abstract

Suomalaisen klassisen ja pop/jazz-laulun laulunopetuksen tavat ovat kirjava joukko erilaisia perinteitä, näkemyksiä ja piileviä arvoja. Tässä artikkelissa syvennytään erityisesti laulajan instrumentiksi rakentuvaan kehoon liittyviin näkemyksiin, kehollisuuteen nivoutuviin tapoihin ja niitä ylläpitäviin arvoihin vallitsevassa laulunopetuksen käytännön tason kulttuurissa nykypäivän hyvinvointi- sekä kehollisuusdiskurssien viitekehyksissä. Artikkelissa pohditaan autoetnografisen tutkimusotteen valossa, millaista huomioarvoa kehollisuudelle annetaan ja millaisia asemointeja keho saa laulunopetuksen kontekstissa.

Muistelupäiväkirjan sekä kirjoituspyynnöllä kerättyjen muistelukirjoitusten muodostama aineisto kertoo laulunopetuksen kentällä nousevan karkeasti jaotellen esiin kaksi toisistaan eroavaa pääsuuntausta, äänellis-esteettinen– ja kehollis-äänellinen suuntaus. Nämä opettamisen tavat arvottavat kehollisuutta laulunopetuksessa eri tavoin: yhtäällä keho asemoidaan aktiiviseksi, itsenään tärkeäksi toimijaksi, toisaalla se pelkistetään fyysisen ruumiin ulottuvuudeksi ja äänenkäytössä hyödynnettäväksi mekanistiseksi välineeksi. Artikkelissa tarkastellaan näiden suuntausten suhdetta fenomenologiseen näkemykseen ihmisestä kokonaisvaltaisesti kehollisena olentona.